|
Article on other languages:
|
Kitara on yksi yleisimmistä kielisoittimista. Kitaran tärkeimmät osat ovat runko, kaula ja kielet. Kaulan etupuolelle on kiinnitetty otelauta ja kielet ovat sen suuntaiset. Painettaessa kieliä otelautaa vasten kielen värähtelevä osuus lyhenee ja näin värähtelytaajuus muuttuu. Yleisesti kitaristit käyttävät yhtä kättä kielen soittamiseen (näpäyttämiseen) ja toista kättä käytetään painamaan kieltä otelautaa vasten. Kieliä voidaan näpäyttää sormin, plektralla tai jopa jaloilla kuten mm. Mark Goffeney tekee. Jos näpäytetään yhtä kieltä kerrallaan, syntyvää ääntä kutsutaan säveleksi. Jos useampi kieli soi kerrallaan, yleensä kyseessä on sointu. Kitaran kieli tuottaa värähdelleessään ääntä. Jotta syntynyt ääni olisi riittävän voimakas, ääntä pitää vahvistaa. Tämä tapahtuu joko akustisesti tai sähköisesti. Kitarat jaetaan tällä perusteella kahteen ryhmään, akustisiin kitaroihin ja sähkökitaroihin. Akustisissa kitaroissa kielen värähtely johdetaan tallan välityksellä kitaran kanteen. Kannen suuri pinta-ala liikuttaa ilmaa tehokkaasti, jolloin kielten värähtelystä syntyy voimakkaampi ääni. Kitaran runko on rakenteeltaan ontto ja se toimii kaikupohjana. Kaikukopan resonanssitaajuus on viritetty vastaamaan kitaran kielten värähtelyä, useimmiten välille F#- A. Sähkökitaroissa kielten värähtely muutetaan sähkösignaaliksi mikrofonilla. Sähkösignaali johdetaan vahvistimeen, jossa signaali vahvistetaan ja tämän jälkeen se johdetaan kaiuttimeen, joka muuttaa sähkösignaalin ilman värähtelyksi. Kitaroita käytetään monissa eri musiikkityyleissä. Yleisesti kitara tunnetaan taidemusiikissa sooloinstrumenttina ja pääinstrumenttina blues-, jazz-, rock- ja metallimusiikissa. Nykymuotoisessa kitarassa on yleensä kuusi kieltä, mutta myös muun muassa seitsemän-, kahdeksan-, kymmenen- ja 12-kielisiä kitaroita on olemassa. Kielet valmistetaan yleensä nailonista tai teräksestä.
HistoriaNykyistä kitaraa muistuttavat soittimet ovat olleet suosittuja jo 5 000 vuoden ajan, ehkä pidempäänkin. Kitara vaikuttaisi polveutuvan muinaisessa Keski-Aasiassa käytetyistä soittimista, joista käytettiin nimeä cithara. Susan kaupungista Iranista on löydetty patsaita ja veistoksia, joissa esiintyy kitaran kaltaisia soittimia. Sana kitara juontuu espanjan kielen sanasta guitarra, joka puolestaan juontuu arabian sanasta qīṯārah, joka tulee aramean sanasta qipārā, joka tulee kreikan kielen sanasta kithara (κιθάρα)[1]. Sana on todennäköisesti yhdistelmä sanskritin musiikkia tarkoittavasta sanasta (sangeet) sekä persian kielen sanasta, joka tarkoittaa kieltä (tar). Arabian kielen sana qīṯārah on nimi luutun kaltaisille soittimille, jotka edelsivät nykyaikaista länsimaista kitaraa. Kun maurit toivat Iberiaan kitaroita, otettiin espanjan kielen sana guitarra käyttöön. (Katso aiheeseen liittyvä artikkeli). Espanjalainen vihuela on todennäköisesti välimuoto varhaisen kitaran ja nykyisen kitaran välillä. Sen viritys muistuttaa luuttua, ja sen pieni runko on muodoltaan lähellä nykyistä kitaraa. Vihuelan muoto saattaa kuitenkin olla vain yritys eriyttää eurooppalainen luuttu ulkonäöllisesti maurilaisesta ud-soittimesta. Vihuelaa oli kahdenlaista: vihuela de arco (jousella soitettava sellon sukulainen) ja vihuela de mano, josta myöhemmin kehittyi kitara. Varhaisissa kitaroissa oli useimmiten tuplakielet, eli yhtä ääntä varten oli kaksi kieltä. Kielien määrä kuin myös viritys vaihteli suuresti ennen vakiintumista nykyiseen kuuteen yksittäiseen kieleen. Ensimmäisen kuusikielisen kitaran rakensi vuonna 1779 Gaetano Vinaccia Napolissa, Italiassa. Vinaccia-suvun tiedetään myös kehittäneen mandoliinin. George Beauchamp patentoi sähkökitaran vuonna 1936. Hän oli myös mukana perustamassa Rickenbacker-yhtiötä, joka on yksi vanhimmista sähkökitaranvalmistajista. Kuitenkin vasta 1940-luvun lopulla perustettu Danelectro valmisti sähkökitaroita suurelle asiakaskunnalle. Leo Fender ja Les Paul keksivät 1940-luvulla itsenäisesti lankkusähkökitaran. Molemmat huomasivat, että jos mikrofonit kiinnitetään kiinteään lankkuun kaikukopan sijaan, äänen kiertoilmiö saadaan eliminoitua. Leo Fender suunnitteli Fender Telecasterin ja Fender Stratocasterin, kun taas Gibson Les Paul on Les Paulin suunnittelema. Kaikki kolme ovat sähkökitaran klassikkomalleja. Kitaran osat
LapaLapa sijaitsee kitaran kaulan päässä, kaiumpana rungosta. Lapaan on kiinnitetty virityskoneisto, jonka nuppeja kääntämällä voidaan säätää kielten kireyttä ja tätä kautta niiden sävelkorkeutta. Yleensä virityskoneiston nuppeja on kolme kummallakin puolella lapaa, mutta monissa sähkökitaroissa kaikki nupit ovat samalla puolella (esimerkiksi Fender Stratocaster) ja myös muita sommitelmia löytyy. Joissakin kitaroissa, kuten Steinberger, taas ei ole lapaa laisinkaan, vaan virityskoneisto on sijoitettu jonnekin muualle, kuten runkoon tai satulaan. SatulaSatula on lavan ja otelaudan liitoskohdassa sijaitseva, yleensä puusta, muovista, grafiitista tai corianista valmistettu pieni liuska. Sen urat ohjaavat kielet otelaudalle. Vääränlainen satula voi aiheuttaa viritysongelmia ja/tai kielten särinää. KaulaKaula on pitkä runkoon kiinnitettävä puinen kappale, johon otelauta, kaularauta ja lapa virityskoneistoineen kiinnitetään. Kaula valmistetaan useimmiten mahongista tai vaahterasta, useimmiten eri puusta mitä kaulan keskiosan muodostava otelauta. Kaulan voi kiinnittää kitaran runkoon sijoittamalla kaulan rungon lävitse, liimaamalla tai pulttikiinnityksellä. Sähkökitaroissa käytetään kaikkia kiinnitystapoja, mutta suurimmassa osassa akustisista kitaroista on kiinnitetty liimalla. OtelautaOtelauta on puukappale, johon on upotettu metallisia nauhoja ja joka muodostaa kitaran kaulan keskiosan. Otelaudat valmistetaan yleensä ruusupuusta, eebenpuusta, vaahterasta ja joskus grafiitista. Klassisissa kitaroissa otelauta on laakea, sähkökitaroissa ja monissa akustisissa kitaroissa hiukan kaareva. Otelaudan kaarevuus mitataan otelaudan säteen mukaan, joka on sen hypoteettisen ympyrän säde, josta otelaudan pinta muodostaa lohkon. Mitä pienempi otelaudan säde on, sitä kaarevampi otelauta on. Kielen painaminen kiinni otelautaan lyhentää sen kielen osan pituutta, joka värähtelee ja näin ollen korottaa syntyvän sävelen sävelkorkeutta (vapaana soiva kieli värähtelee tallasta satulaan, mutta jos kieltä painetaan jostain kohtaa, se värähtelee vain tallan ja painetun nauhan välisellä etäisyydellä). ErikoiskitaratOn myös olemassa kolmikaulaisia kitaroita, joita käytettiin rock-musiikin kulta-aikoina. Dead Poeticin kitaristi Bundesband Mike soitti tällaista kitaraa unohtumattomassa Varsovan konsertissa 1970. Kitarasta löytyy siis 3x6 kieltä eli 18 kieltä. Siinä on kolme kaulaa ja jokaisessa kaulassa kuusi viritintä, jotka voi yhdistää jatkopaloilla toisiinsa, jotta viritystulos on mahdollisimman samanlainen. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä, koska kitara on tarkoitettu erilaisiin soittoihin samanaikaisesti. VirittäminenKitarassa voidaan käyttää useita eri virityksiä, mutta yleisin ja perinteisin viritys (EADGBE) on hyvä kompromissi, joka mahdollistaa helpot sormitukset useille soinnuille ja mahdollistaa yleisimpien asteikkojen soittamisen suhteellisen helposti. Yleisimmässä virityksessä kielet on viritetty seuraavalla tavalla:
EADGBE-vireessä viereisten kielten välinen intervalli on kvartti, paitsi toisen ja kolmannen kielen välillä suuri terssi. Tämän vuoksi kielet voidaan virittää suhteessa toisiinsa siten, että kielten 2, 4, 5 ja 6 viides väli on sama kuin viereinen avoin kieli, ja kielen 3 neljäs väli on sama kuin avoin toinen kieli. Avoin viritysAvoin viritys tarkoittaa sitä, että kitara voidaan virittää monilla eri tavoilla erilaisten sointujen aikaansaamiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yleisin viritys EADGBE voidaan vaihtaa esimerkiksi DGCFAD-viritykseksi. Ensiksi mainitulla virityksellä saadaan aikaan Em11-sointu ja toisella Dm11-sointu. Vaihtoehtoisia virityksiäAlla on muutamia vaihtoehtoisia virityksiä, joita kitarassa käytetään (Täältä lisää virityksiä).
Kitaran matalaäänisimmissä viritysasteissa matalin ääni on H tai jopa A joka on oktaavin matalampi kuin perusvirityksen viides kieli A. Näitä virityksiä ovat esim. H F# H E G# C# (H drop) tai Bb F Bb Eb G C (Bb drop), joita käytetään paljon Nu Metal-musiikissa. Näihin virityksiin tarvitaan jo paksummat kielet, että ne pysyisivät vireessä. Näitä alemmat viritysasteet alkaisivat kuulostaa jo luonnottomilta ja niistä ei joko saisi selvää kunnolla tai ne kuulostaisvat liian paljon bassokitaralta. Lähteet
Katso myösAiheesta muualla
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||||
This article is from Wikipedia. All text is available under the terms of the GNU Free Documentation License.